Sairaalaelämää -2-

Istun ruokailussa. Viereisessä pöydässä, useimmiten omissa oloissaan, istuu laiha tyttö jolla on syömishäiriö. Henkilökunta seuraa hänen ruokailuaan tarkasti ja hän käy päivittäin vaa’alla. Syömättömyyden kierre on saatava katkaistua. Tämä osasto on tavallinen mielialahäiriö-osasto. Potilaskunta kuitenkin on hyvin kirjavaa. Mukana on kaksisuuntaisia, masentuneita, skitsoaffektiivisesta häiriöstä kärsiviä, esipsykoottisia, itsemurhaa yrittäneitä sekä potilaita, joiden tilannetta on vasta alettu selvittää. Takanani istuu nuori tyttö, joka on niin lääkitty, että hän nukahtaa pöytään kesken ruokailun. Olen ymmärtänyt, että hänellä on ongelmia hillitä kiukuntunteitaan ja välillä ne purkautuvat myös yhteisissä tiloissa. Pelottavaa, joskus, mutta henkilökunta on kärppänä paikalla. Ruokailun loppupuolella mukaan tuodaan pyörätuolilla vanhempi mies sähköhoidosta. Minusta on törkeää, että pyörätuolin selässä lukee ECT (sähköhoito) kun potilasta kärrätään pitkin sairaalaa. Sähköhoidolla on huono maine, mutta osastolla olen oppinut, että se auttaa monia. Osastolle tullessaan täysin puhumaton, kumara ja kivikasvoinen potilas alkaa viikkojen myötä suoristaa runkoaan ja jopa hymyillä välillä. Ruokailun jälkeen alkaa ahdistuksenhallintaryhmä. Menen vastahakoisesti mukaan, koska en ole kokenut hyötyväni siitä. Mielestäni vetäjä ei sovellu tehtävään ja ryhmä päinvastoin lisää ahdistusta. Samoja asioita väännetään rautalangasta viikosta viikkoon ja minua alkaa tympäistä. Seuraavalla viikolla jätän väliin. Pian on päivällisen aika – hyvä jumala, täällä syödään koko ajan! Ruoan jälkeen keitän kupin kahvia ja vien sen huoneeseeni. Hoitaja seuraa perässä; ”tulisitko juomaan sen ruokailutilaan, huoneeseen ei saa viedä särkyviä esineitä”. Minulla kiehahtaa, mutta kävelen vastahakoisesti hoitajan perässä ulos huoneestani. Kiitän luojaani, että minulla sentään on yhden hengen huone. Tullessani minua yritettiin sijoittaa kolmen hengen huoneeseen. Onneksi sain hoitajat ymmärtämään, että juuri voimakas ärtyneisyys on pahimpia oireitani ja saan kenet tahansa itkemään alle viidessä minuutissa.

Aina vuoronvaihdossa hoitaja käy moikkaamassa ja kysymässä päivän kuulumiset. Usein hänellä on aikaa jopa istahtaa ja rupatella. Se tuntuu rohkaisevalta muuten melko vaisussa ympäristössä. Huomaan nauravani ääneen jollekin jutulle – pitkästä aikaa. Hyvä merkki.

Kuva Bipolar Queen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s